perjantai 25. maaliskuuta 2011

Charlaine Harris: Dead to the world

Ihan vain englantia opiskellakseni luen Charlaine Harrisin vampyyrikirjoja.

 The next thing I knew, the water was off and he was drying me with a fluffy white towel, and I was rubbing him another one. Then we just kissed for while, over and over.

 

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Huolestuttavaa

Nyt kun Japanista ei kuulu mitään hyvää ja olen haudannut ajatuksen siitä, että joskus vielä kävisin Tokiossa, Margaret Atwoodin uusin romaani Herran tarhurit on ajankohtaisempi kuin koskaan. Takakansiteksti kuuluu näin:

"Tulvan vuonna Herran tarhureiden ennustama katastrofi on käynyt toteen. Toby elää yksin raunioituneen kaupungin katolla, valppaana kuin eläin. Jossain täytyy olla muitakin, mutta ovatko he ystäviä vai vihollisia? Nerokkaan näkijän häikäisevän mielikuvituksellinen , ekokriittinen puheenvuoro maailmasta, jota kohti olemme menossa."

Eihän Herran tarhureiden maailma ole vielä totta, eihän? 

Tarkempi juoniselostus löytyy esim. Turun Sanomista, mutta olen eri mieltä toimittajan kanssa: jaksaisin lukea tämän Atwoodin uudestaan!

maanantai 14. maaliskuuta 2011

Hämmentävä Black Swan

Darren Aronofskyn Black Swan sekoitti totta tosiaan pääni. Minulla oli elokuvasta suuret odotukset, enkä nyt jälkeenpäin oikein tiedä, täyttyivätkö ne.

Kun Black Swan ilmestyi valkokankaalle, aloin jostain itsellenikin käsittämättömästä syystä stressata mieskatselijoiden puolesta - olihan kyseessä balettiaiheinen elokuva. Vaikka olin liikkeellä yksin, hermoilin jokaikisen ykkössalissa olevan miespuolisen takia: onko Black Swan liian naisellinen, milloin se jännitys alkaa, eikö tässä ole kunnon machoa ollenkaan... Ja niin kuin minä olen tähän saakka luullut, että kun menee yksin elokuviin, on tällaisista mietteistä vapaa! Mutta ei, tunsin olevani henkilökohtaisesti vastuussa kaikille miehille valitsemastani elokuvasta. Raskasta.

Jos Kuninkaan puhe kertoo siitä, että heikkoudet ovat voitettavissa, Black Swan opettaa, että heikot eivät menesty vaan jäävät jalkoihin eikä sille voi mitään. Natalie Portamanin esittämä nuori ballerina Nina saa unelmaosan Tsaikovskin Joutsenlammessa. Hänestä tulee joutsenkuningatar, josta löytyy niin viaton kuin pimeäkin puoli. Siviilielämässäkin Nina kamppailee alitajuntansa ja epäselvän seksuaalisuutensa kanssa.

Black Swan sekoitti minut siksi, että en pystynyt pitämään kenestäkään elokuvan henkilöstä. Nina on liian täydellisyyden tavoittelija ja siksi epävarma. Hänen äitinsä on alistava entinen tanssija, baletin johtaja on niljakas hyväksikäyttäjä, uusi tanssija Lily taas raivostuttavan kiero - ainakin Ninan mielikuviteksessa. 

Musiikki oli upeaa, samoin heijastavat pinnat. Ne loivat elokuvaan jännitettä, jopa pelkoon saakka. Huomasin säpsähteleväni tuon tuosta teatterisalin penkissä. Kun tulin kotiin, minun oli pakko loiventaa katsomiskokemustani tv:stä tulleella Sex and the City -elokuvan lopulla. Siinä pidin ihan jokaisesta henkilöstä.

tiistai 8. maaliskuuta 2011

Kahden puheen välissä

Kymmenen sekuntia ennen kuin Tom Hooperin ohjaama Kuninkaan puhe on alkamassa, kuiskaan miehelleni teatterin neljännellä rivillä, että olisi suurenmoista, jos elokuvan jälkeen tuntuisi samalta kuin Lost In Translationin (ohj. Sofia Coppola) katsomisen jälkeen.

Sitten elokuva alkaa. Kuningas Yrjö VI:n (tai ei hän vielä siinä vaiheessa kuningas ole) pitäisi pitää puhe suurelle yleisölle, mutta sanaakaan ei ole tullakseen, vain pelkkiä tankkaavia tavuja. Näytetään vaimon kasvoja, joilla on ahdistunut ilme. Yleisö kääntää katseensa myötähäpeästä alaspäin. Voi vain kuvitella, miltä tulevasta kruunupäästä tuntuu. Puheviestinnän fakta on, että kuulija toivoo puhujan onnistuvan, mutta tässä puheessa niin ei käy.

Colin Firth näyttelee änkyttävää kuningasta hienosti, ja melkein unohdan, että hän on joskus ollut Bridget Jonesin poikaystävä porovillapaidassaan. Upean roolin tekee myös Geoffrey Rush puheopettajana, jolla ei ole minkään sortin koulutusta. Heidän dialoginsa on kutkuttavaa ja ennen kaikkea liikuttavaa - siinä rikotaan kuninkaallisen ja rahvaan rajoja. Elokuva päättyy toiseen puheeseen, joka esitetään radiossa ja sen on tarkoitus valaa toivoa sodan keskellä. Sitä puhetta ei tarvitse kuunnella myötähäpeässä velloen.

Kuninkaan puheessa valkokangas täyttyy hienoista kuvista ja klassisesta musiikista. Suosikkikohtaukseni on otos, jossa Yrjö VI ja puheopettaja lähtevät kävelylle. On aamupäivä, sumuista, pääparille tulee erimielisyyksiä, ja lopulta kuningas kävelee ulos tilanteesta colinfirthmäisellä tavalla. Tämän kohtauksen takia Oscareita kahminut Kuninkaan puhe tuntuu samalla tavalla loistavalta elokuvalta kuin Lost In Translation, ainakin melkein.

lauantai 5. maaliskuuta 2011

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

Vaikka Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja ei saanutkaan Finlandia-palkintoa, jotain hurmaavaa kirjassa kuitenkin on. Vai mitä sanotte 80-vuotiaasta miespäähenkilöstä, joka vetoaa monenlaisiin lukijoihin? Mies on mielensäpahoittaja, totinen, jääräpää, liioitteleva, paikallaan pysyvä, tuttua turvallisuutta rakastava ja - hassua kyllä - ihan järkevä. Mikä ihme noista papparaisista tekee niin liikuttavia, että kun niitä näkee, tekisi mieli vain koko päivän lukea heille sanomalehteä ja keittää välillä sumpit?

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun sinä ihminen ohitit liian läheltä sillä koko tien levyisellä Audillasi. Tuulilasiin lensi kivi eikä ollut mikään muru, oli murikka. Nyt on kuule halkeama leviämässä, iltaisin ei saa unta, kun koko ajan miettii onko aamulla lasi kokonaan halki. Minkä verran menetetään jälleenmyyntiarvoa, meneekö kosteus sisään, katsoavatko kaupan parkkipaikalla, että olen itsekseni hölmöillyt.